Museo kertoo selvityksessään, että kärryt olivat trillat, nelipyöräiset ja kahden hevosen vedettävät. Takaosassa on alaslaskettava nahkakuomu. Kärryt ovat puupyöräiset. Kärryt, eli trillat ovat kuuluneet rautaruukinomistaja Anders Henrik Falckille, joka oli Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja vuosina 1828–1833 ja senaattori vuodesta 1816.
KYYTILAITOS
Ennen aikaa jo 1600-luvulta ja aiemminkin, oli ollut olemassa
kyytijärjestelmiä, joita käytettiin sittemmin matkustajien, virkamiesten, kuin
postinkin kuljetuksiin pitkin pitäjiä. Vuonna 1649 kenraalikuvernööri Pietari
Brahen asetuksella määrättiin perustamaan kestikievareita kahden peninkulman
välein yleisille teille koko maahan. Kestikievareihin määrättiin talonpoikia
hevosineen, rekeineen ja kärryineen kyyditsemään matkoja ja tavaroita sitä
tarvitseville. Postikin kulki osin siinä samassa ja uutiset, huhut, tarinat,
sekä muut tapahtuneet asiat mitä muualla maakunnassa, ehkä isoimmin mitä ulkomailla
oli tapahtunut. Ne uutiset siirtyivät holleilla ehkä nopeamminkin, kuin posti tai muu
tiedoitus. Varmaan tiedettiin naapureidenkin asiat paremmin. Niitäkin, ehkä mitä ei pitänyt kuulla.
Kyytijärjestelmä oli iso taakka talonpojille. Siihen
velvoitettiin silloin yleensä veromanttaalin tiloja hallinnoivia talollisia. Kaikki oli pois normaalista elosta, viljelystä ja tilanhoidosta. Kievari- ym kyyditystoimintaan kerättiin sitten tietenkin kansalta veroja. Ja tämä oli ns
kyytiveroa, jotta systeemi toimi. Talonpojat saivat jotakin korvausta
kyydeistään, mutta ainakin ennen se oli ollut melko pientä. Tosin myöhemmin palkkiot, taksat matkoista
paranivat ja maksettiin suoraan kyydittäjille. Kievareiden pitäjät sitten homman
kehittyessä saivat kyllä tuloja ja maksuja, niin kyydittäviltä, majoituksesta
jne, sekä verohelpotuksia kruunulta. Ehkä jo 1800-luvulla se oli sen verran
kannattavaa, että edes kievareillakin eli. Ja näillä talollisten kuskeillakin oli motivaatio lähteä kyytimään ehkä kohdallaan.
1800-luvulla Kasurilassa oli myös kestikievari ja kyytilaitoksen järjestelmä, johon Nilsiäläisiä talonpoikia joutui kyytivuorolistoilla vastaamaan. Esimerkkinä tässä vuonna 1832 hollikyytivuorolistoilla ollut Sänkimäki nro 2 tulevan kantatila Hirvolan talollinen Pekka Pitkänen.
Kyytivuorot olivat noin viikon mittaisia, jolle ajalla sitten sattui kyytejä tarpeen mukaan. Vaikka kyytejä ei olisi ollutkaan, piti olla kuitenkin kievarissa asemissa. Esimerkiksi joulukuussa 23 päivä alkavalla viikolla oli vuorossa Sänkimäen nro 1 talolliset, joihin kuuluivat Johan Larson Pitkänen, Johan Henrikson Pitkänen, Lars Larsson Pitkänen ja Johan Johansson Pitkänen. Kuun alun ajan kyyditysvuoroviikot osuivat Hakkaralan kylän isännille. Sattui Sänkimäkeläisillä sopivasti sinä vuonna olemaan joulunajan vuoro, joten ehkä matkustavaisia oli muitakin kuin joulupukki ja lahjat. Seuraavalla alkavalla viikkovuorolla uuden vuoden vaihtumisen aikaan, oli vuoro vielä Sänkimäen Erik Pohlson Pitkäsellä. Sille vuorolle osui vastuu myös Sänkimäki nro 2:n (kantatiloillaan) talollisille. Kasurilaan lähtö tuli silloin talollisten Johan Johanson Pitkäsen, Petter (Pekka) Pitkäsen ja Johan Hämäläisen vastuulle. Todennäköisesti myös muille talollisille. Pekka ja Johan olivat todennäköisesti Isojaon jälkeen numerolta 2 myöhemmin nimettynä Hirvolan tilalliset, Pekka ja hänen isänsä veljenpoika Johan.
Hollivuoroihin määrätyt tilalliset olivat voineet nimetä kyydittäjän, tuuraajankin, jos sai sovittua. Mutta oli kuskina kuka hyvänsä, hänen piti olla vähintään puoli miestä. Ei nuori poika tai keskenkasvuinen. Saattoi olla, että kuskeiksi kelpasi kuka tahansa luottomies, koska hommaa riitti isännille kyllä kotitilalla muutenkin yllin kyllin. Voi olla, että paljon käytettiin myös renkejä näihin tehtäviin. Kyyditys- ja hollivuorolistoja oli aiemmin sopimuksilla vuodeksikin eteenpäin. Sänkimäkeläisten hollimiesten ainoa kestikievari johon he joutuivat, ei ollut vain Kasurila. Ainakin jo 1810-luvulla oli pitkään myös Pöljän kievari, johon vuorot osuivat. Myöhemmin matkanteko pitkälle Kuopioon helpottui, kun maantie sinne rakennettiin vuosikymmenen puolivälin jälkeen.
Mitähän kyyditykset ovat sitten olleet aikasempina sata-luvuilla? Erkki Malmisen tutkielma kertoo vanhasta 1600-luvun puolivälin ajasta seuraavaa:
Hevosella sai ratsastaa vain yksi henkilö, rekeen tai kärryihin kuormata vain 1 kippunnan (170 kg) tavaraa. Rahvas sai pitäjässä tai kihlakunnassa myydä kestikievariin tuotteita ilman pikku-tullia, mitä taas laiton maakauppias ei saanut tehdä. Kukaan ei saanut kahta peninkulmaa Iähempänä kievaria myyda olutta, viiniä tai paloviinaa. Maaherran, voudin ja lainlukijan oli neljä kertaa vuodessa tarkastettava kaikki tavernit. Kievari sai neljä renkiä vapaaksi sotaväen-otosta, tarkastajien suosituksesta enemmänkin. Vieraita kiellettiin ahdistelemasta kievarin piikaa. Vuoden 1651 krouvi- ja kestikievariasetus tarkentaa edellisen asetuksen määräyksiä. Kievarissa oli oman väen asuintilojen lisäksi oltava vähintään kolme vapaata vierastupaa tai -kamaria, keittiö, kaksi vapaata aittaa ja ulkohuonetta sekä iso liiteri, johon voitiin saada suojaan vaunut ja reet. Tallin suuruudesta tingittiin. Oli oltava tallisijat 24, 18 tai 12 hevoselle, poikittaisteillä kahdeksallekin oli jo riittävä määrä. Suurten maanteiden varsilla sijaitsevilla kievareilla piti olla vähintään kahdet vaunut, neljät kärryt, kuusi rekeä ja kahdeksan satulaa huopineen, poikittais- ja sivuteiden (twär- och afwä-garne) kievareilla puolet niistä. Ateriasta perittiin 5 äyria hopeaa, juomat maksettiin erikseen. Omien hevosten rehuista vieras maksoi sen mukaan kuin oli mitattu. Hevosen taksa peninkulmalta oli 6 äyria. Veneestä piti maksaa yhdelta hengeltä 12 äyriä, kahdelta 6, kolmelta 5, neljälta 4 ja useammalta 3 äyria. Vieras ei saanut kievarista poistua, ennen kuin oli maksanut huoneen ja kestityksen seka kyydin seuraavaan majapaikkaan.
Kuva: Lusto, Suomen Metsämuseo
Todennäköisesti samanlaiset periaatteet jatkuivat myös tälläkin vuosisadalla Sänkimäkeläisillekin kohdistuneilla holli/kievari/kyytivuoroilla. Varmasti muutoksiakin hiottiin ja hinkattiin sen ajan vaatimuksien ja tilanteidenkin takia. Hollikyytien kuskeista ei ole tietoa. On myös todennäköistä, että kyydittäjät olivat riuskoja miehenalkuja, eikä ehkä varsinkaan naispuoleista porukkaa. Oletuksena myöskin se, että talolliset isännät eivät ehkä kuitenkaan olleet itse ajureina.
Kievareissa vuorojen, tai kuljetusten välillä odotukset kuskeilla eivät ehkä olleet vapaa-aikana sieltä rauhallisemmasta päästä kuitenkaan. Viihdykettä kievari-majoituksessakin keksittiin, joskus rankanpuoleistakin. Näihinkin vapaa-ajan viettoihin oli asetuksia ja sääntöjä, joita piti noudattaa.
Kirkkokärryt 1839
Museovirasto: Toivo Salervo
---
Myöhemmin tässä kyytijärjestelmässä, joka oli satoja vuosia vanha, alkoi kehitys tuomaan paremmin esiin myös kyyditsijöiden talollisten etuja. Palkkiot paranivat ja kaikki muutkin asiat menivät hyvään suuntaan. 1800-luvun lopuilla viimeistään sen ajan markkinatouhu ajoi kyydityspalvelut kilpailuun kyydityksistä. Ehkä kuitenkin paremmin, kuin nykyaikana sattuneen Bernerin viimeisten taksilakimuutosten esimerkillä.
---
Lähteet:
Ote: Julkari 59: Alkoholipolitiikka: Kestikievarilaitoksen alkumuotoja Erkki Malminen https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/127769/ap-1994-2-malminen.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Hevoskärryt: Satakunnan Museo: https://satakunnanmuseo.pori.fi/ ja Finna: https://www.finna.fi/Record/satakunnanmuseo.D601A8FE-1E07-415C-AB54-A7BB91255775
Kirkkokärryt: Museovirasto https://www.museovirasto.fi/
---
